synnytyskertomus

Varoitus: Sisältää synnytyshehkutusta, leveilyä ja tsemppausta. synnytys ei myöskään ollut erityisen kivulias. Anteeksi.Varoitetaan nyt vielä että tarina on pitkä ja sekavasti kirjoitettu.

Esipuhe:
Liamin synnytyshän meni melko perinteisesti mun mielestä. mutta kun alitajuntaan iski että tämä toinenkin pitäisi synnyttää oli selvää että mä en halua samanlaista synnytystä kun aijemmin. Mä halusin tietää mitä mä teen ja mitä tapahtuu. Mä en halunnu kipua, ja mä en missään nimessä halunnu menettää kontrollia. Googlettelin kaikenlaista ja juuri kun olin päättänyt että tämä lapsi teleportataan musta ulos, ymmärsin yhen jutun;

Naiset kilpailee  siitä kellä oli kaikista kivuliain synnytys. Ne on meidän sotatarinoita. se kellä eniten sattu, se joka repes eniten, se on paras ja mahtavin. eikö? minkä ihmeen takia, jos toinen nainen tulee kysymään sulta mitään synnytykseen liittyvää, aletaan kertomaan että se on ihan hirveetä! sä repeet perseestä napaan ja se kestääkin kolme päivää.
Nainen on naiselle sika.

Onko siis ihme että sinne synnytys saliin mennään naama irvessä, jännittyneinä ja peloissaan?

Tapahtui viime kerralla: 
tunnustan: mä otin ekassa synnytyksessä epiduraalin "varmuuden vuoksi". ei mua sattunu oikeestaan, mutta olin kuullut tarinoita. Minähän aijoin olla vähintään yhtä hyvä äiti kuin muutkin joten kyllä se mullaki sattuu, jos ei just nyt, niin kohta.

Se olikin sen synnytyksen suurin virhe. koska se mitä epiduraalista ei kerrota on se että se ei A) toimi kaikilla ja B) kuten mulla, lakkaa toimimasta just sillon kun sitä ei enää saa lisää.
mä menin siis kipuskaalassa nollasta kymppiin puolessa minuutissa eikä mulla ollu mahdollisuuksia valmistautua. Multa meni kontrolli sillon kun sitä oisin eniten tarvinu. en ollu perillä mistään ja siinä sitten oltiin... puolitoista tuntia... ja se hyvät naiset ja herrat, se sattu.

Pelko:
kävin pelkopolilla jossa käytiin läpi viime synnytys ja pelotti enemmän. hoitaja sano samaa kuin olin jo kerenny itekki ajatella: parempi jättää epiduraali pois tällä kertaa. ainaki voi kokeilla.

Hullu sanois joku. Yllättävän moni itseasiassa. Mut se ei haitannu kun sen tiesi. näkevätpähän sitte. ;)

Hypnosynnytys: 
niin mikä? no en todellakaan ala mitän hippisynnytystä, ja vielä vähemmän jotain hypnoterapeuttia roudaa mukaan!
mutta tuo hypnosynnytys sana hyppäs silmille säännöllisesti kun etsin tietoa kivuttomasta synnytyksestä. Ruotsissa tämä hypnosynnytys on jo tutumpi ja kokemukset oli poikkeuksetta positiiviset. englanniks löyty vielä enemmän tietoa, ja youtube oli täynnä videoita. ja mitä enemmän mä otin selkoa asiasta sitä enemmän innostuin. Voiko tää olla totta?

Hypnosynnytys on periaatteessa hengittelyä synnyttäessä, mutta paljon työtä sai tehä pään sisällä. aloitin sulkemalla korvat kaikista synnytysmarinoista. Sori kaverit! Kuuntelen mielelläni teidän murheet, huolet ja pelot, mut koko raskauden ajan, kun te ootte kertoneet kaiken eppareista, repeämistä ja viikkoja kestäneistä synnytyksistä, mun pään sisällä oon kuunnellu sirkusmusiikkia. Anteeks.

Toisekseen päätin että mä en pelkää.

Kolmanneks päätin että ei se satu.

Sitten vaan tein hengitys ja rentoutusharjoituksia loppuraskauden

Synnytys: 

raskauden loppupuolella huolestttiin siitä että Oliver ei kasvanut. Arvio oli noin kolme kiloa. Olin tutkimuksessa auki jo kolme senttiä (Liamin kanssa oltiin jo sairaalassa tuossa vaiheessa, mutta nyt ei supistanut ja vedet ei ollut mennyt vielä) joten tehtiin rajumpi sisätutkimus jos synnytys lähtis sillä käyntiin lähipäivinä. Oliver voi kuitenkin ihan hyvin joten hätää ei ollut.

Loppu päivän tuntui pistelyä, kuin menkat alkais. oli outoa kun se kipu tuli ja meni, mutta ei mitenkään säännöllisesti.
Iltaa kohti ymmärsin että nippailu olikin supistuksia ja ne tuli noin vartin välein. En soittanut kokkolaan päin, kun ei ne meitä sisälle olis ottaneetkaan. Edelleen tässä vaiheessa kuvittelin että pitäis sattua enempi.

Kun illalla mentiin nukkumaan supistuksia tuli 10 minuutin välein, mutta selvisin niistä hengittämällä normaalisti. Sen verran keskityin hengittelyyn että yritin tehdä sen niin hiljaisesti kuin osasin. mies otti unilääkkeet ja meni nukkumaan. Synnytyksethän kestää kauan ja ovat kivuliaita. Siinä näkee miten syvällä se ajattelutapa on.

Kun mies nukahti, supistukset tulivatkin 5 minuutin välein. totesin että lähetään nyt edes näytille, kyllä sieltä kotiin pääsee. Mies, unenpöpperössä, soitti äidilleen että tulee hakemaan Liamin.

Kun anoppi tuli oli supistukset jo niin voimakkaita että oli pakko mennä polvilleen hengittelemään. Ei sattunu mutta voimat se vei.

Olin tehnyt spotifyihin soittolistan musiikkia jota kuuntelisin ajomatkan ajan ja sairaalassa altaassa. Autossa kuuntelin seuraavat biisit:

Autossa supistukset alkoi tuntua erillaiselta ja piti ottaa ääni mukaan hengitykseen. Matalaa murinaa ja AAA ääniä. Hämmästyin sitä että siitä oli niin paljon apua! ihan totta!

Kokkolassa mut otettiin vastaan hyvin lämpimästi ja iloisesti. Sekin rauhoitti paljon. Niin kauan kun sain rauhassa hengitellä ei tuntunut oikeastaan missään, mutta heti jos piti tehä jotain: ottaa vaatteita pois, puhua, sisätutkimus... heti alkoi tuntua pahalta. joo-o jopa sattua.

Annoin sen itselleni anteeksi kun sisätutkimus paljasti että olin 8-9 cm auki. Se siitä altaasta tälläkin kertaa :D suihkuun olisin päässyt mutta sekin oli liian rankkaa, oli pakko saada ilokaasua. Ilokaasu oli siitä jännä että vaikka sieltä ei olis mitään tullutkaan siitä olis ollu apua. kuuntelin sillä masiinalla omaa hengitystä. Supistusten välissä pystyin puhumaan, olemaan, liikkumaan normaalisti. Ei tuntunut mitenkään erityiseltä.

Sitten alkoi ponnistuttaa. Se nyt tietenkin tuntuu. Varmaan pahaltakin mutta sitä en muista. muistan vaan miten ihanalta tuntu saada ponnistaa. Taas selkee ero viime kertaan, kun en halunnut ponnistaa yhtään. Supistuksen aikana muutin hengitystapaa: muistin jonkun puhuneen J-hengityksestä, jossa ilma otetaan nopeasti sisään, hiljaa ulos. supistuksen loputtua olin vaan ja.. no.. nautin, niin typerältä kun se kuulostaakin. Mä muistan tunteneeni että supistus hälveee, tiesin just missä kohtaa poika on ja mitä tapahtuu. Oli ihanaa roikkua sairaalan sängyllä ja rentoutua. Oli hiljasta ja hämärää.

Jossain vaiheessa tuntu että nyt tää homma ei etene ja käännyin sivulleni. Poika alko heti luisua alemmas nopeammin. Muutin taas hengitystä ja tällä kertaa hengitin suunkautta nopeasti. Pää alkoi tuntua kunnolla ja tiesin että nyt ei kestä kauan. Tuntui siltä että mä lähen nyt kotiin, ja siitä tiesin että nyt! älä luovuta, enää pari kertaa.

Sitten tunsin että repesin. sekään ei sattuntu... no vitsi vitsi tietenkin se sattu. Mutta koska olin enemmän perillä tapahtumista tällä kertaa, osasin vähän jarrutella, sanoa kätilöille (jotka varmaan jo tiesi :D ) ja pystyin ottamaan ohjeita vastaan. Tämän takia selvisin kahdella tikillä, epiduraalin kanssa annoin mennä vaan ja kärsin siitä seuraavat kolme kuukautta.

Pojan syntymänkin tunsin :) Pään tultua ulos kuulin huutoa, ja oli vaikea odottaa seuraavaa supistusta. se tuntui ikuisuudelta! vihdoin poika syntyi 3300g 49 cm. pää täynnä vaaleaa tukkaa. pääsin sängystä jo tunnin päästä suihkuun, syömään ja nukkumaan.



Aftermath: 
ja lopun yötä olin niin täynnä itseäni ja omaa erinoimaisuuttani ja mun mielestä siihen on jokaisella synnyttäneellä oikeus, oli se sitten täysluomu, epiduraali tai vaikka teleportsynnytys. On se niin hieno suoritus huolimatta siitä miten sen tekee. Tämä oli mulle se oikee tapa, jollakkin toiselle ihan väärä.

Mutta siitä lähtien mä oon enemmän kun mielelläni kertonut kaikille jotka on halunnut kuunnella että synnytys ei oo mikään kauhee peikko joka on kohdattava. Se ei oo vaarallinen, kivulias, helvetillinen. Ja sanon kans sen mistä pelkään saavani joku päivä turpaani: se on sun päässäs. ainaki mulla oli.