ainakin jaakonpäivien aikaan. me asutaan sen verran sivussa että jos haluaa jotenkin juhlimuksiin osallistua on mentävä paikan päälle. maxifunin pomppulinnoilla käytiin pikaisesti aijemmin viikolla, mutta muuten on jäänyt vähälle. jopa suurkirppiksen ja vanhanajantorit jätin välistä, varmaan ekaa kertaa elämäni aikana.
niin no kävinhän mä työhaastattelussa :) mutta niissähän on tullu ravattua jo pidemmän aikaa eikä mitään tapahdu niin ei siitä sen enempää. lapsilla oli hauskaa, se haastattelu oli nimittäin puistossa. jos mä joskus oon semmosessa asemassa että saan haastatella ihmisiä, teen sen puistossa.
no eilen sitten kerättiin perhe autoon ja lähettiin. matka alkoi sikurimuseosta. upee paikka jos tykkää cyberpunkista :) ja mähän tykkään! siellä voisin viettää viiskymppisiäni.
Sieltä jatkettiin jenkkiautoja katsomaan.
ne alkaa olla jo nähty...
piti käydä skorppanisssa. se on kahvila, joka on rakennettu loverettiin. se on skatan vanhimpia osia, ja yks kaupunkimme helmistä :) jono oli pitkä ja ei edennyt ollenkaan niin käytiin maj´s glasskaféssa. siellä jono kasvoi meidän pähkäillessä niin että jatkettiin slurpsiin. sieltä saatiin inspiraatio mennä ulos syömään.
strandcampingilla ei saatu palvelua joten lähdettiin hästöskataan kruunupyyhyn.
mä en oo kova kehumaan ravintoloita. mä jotenkin oletan että kun maksan ison rahan ruuasta, sen täyty olla parempaa kuin kotonatehty, ja asiakaspalvelun pitää olla rentoa mutta ystävällistä. ja sitä se todellakin tuolla oli! tilattiin hampurilaiset ja voi että se pihvi!! puhun siitä varmaan vielä lastenlapsille :D
ravintolan yhteydessä oli uimaranta, jossa jopa hienohelma minä olisin voinut uida :) oliver rakasti rantaa. poika juoksi, kaatu ja nauro vedessä ja oli ihan sininen ja värisevä kun se jouduttiin väkisin nostaa sieltä lämmittelemään :D ihan paras päivä!
päivä huipentui KAJ:N keikkaan. oltiin ihan kahestaan,liam ja minä. jos oisin tiennyt että siellä tulee olemaan noin paljon ihmisiä olisin miettinyt kahdesti että meenkö lapsen kanssa, mutta hyvä kun mentiin. siellä oli paljon muitakin lapsia kuten linkistä näkyy :)
kyseessä on suomenruotsalainen huumoriryhmä. tässä niiden ainoa suomenkielinen laulu. nauttikaa :)
Yksvuotiset oli ja yksvuotiset meni. kattaus ja kakku oli hyvin perinteiset ja uskoakseni kaikki viihtyivät hyvin. Sääkin mitä mainioin. Synttärisankari sai paljon hiekkaleluja ja kaikilla on leikitty :) en oo koskaan tavannu lasta joka ihan oikeasti tykkää olla hiekkalaatikolla. Oliverhan on melkonen rapa-ripa, joka mennessään aiheuttaa melkosta sotkua ja tuhoa. Hiekkalaatikolla hän saa toteuttaa itseään vapaasti, ilman että minä oon siinä häsläämässä jatkuvasti. sotkekoot! elämä on liian lyhyt jatkuvalle nipotukselle :)
Niin. elämä on lyhyt. tai pitkä. Ihminen kuolee kuulema kahdesti. Ensimmäisen kerran kun elintoiminnot lakkaa, ja toisen kerran, kun joku mainitsee sun nimen viimeisen kerran.
Pari viikonloppua sitten sukukokoustettiin Sievissä. samalla laskettiin haudan lepoon, isänsä ja äitinsä väliin, isotätini soili. Kas siinä vasta matami. Hän asui ruotsissa ja oli rauhanturvaaja ja siksi jäänyt mulle etäiseksi hahmoksi. Silti mukava saada hänestä edes jonkinlainen käsitys, vaikkakin nyt jälestäpäin.
Kirkko oli kaunis! ei paljoo meidän studioo isompi.
Juhannusta vietettiin samoissa merkeissä kuin viimevuonnakin. Paitsi että synnytystä ei yritetty käynnistää saunassa, vaan siellä vahdittiin tarkasti, ettei pieni poika keksi loikata punkasta kiukaaseen. Ja että ei vaelleltu pellolla käynnistyksen toivossa, vaan hyppäsin auton kyydistä vanhalla kirkolla ja juoksin loppumatkan. ei laskettu potkuja, vaan kuinka monta smootia poika on jo kerennyt kumota yhdessä illassa.
pian tämä tyyppi on jo yksi vuotias. voitteko kuvitella?! aika menee liian nopeaa, en kerkee mukaan.
kävin joogassakin. ohjaaja kysy että koskas sä oot synnyttäny ja yhdessä ihmeteltiin että on siitä tosiaan jo vuosi. että aika tosiaan kuluu, muidenkin mielestä :)
Varoitus:Sisältää synnytyshehkutusta, leveilyä ja tsemppausta. synnytys ei myöskään ollut erityisen kivulias. Anteeksi.Varoitetaan nyt vielä että tarina on pitkä ja sekavasti kirjoitettu.
Esipuhe:
Liamin synnytyshän meni melko perinteisesti mun mielestä. mutta kun alitajuntaan iski että tämä toinenkin pitäisi synnyttää oli selvää että mä en halua samanlaista synnytystä kun aijemmin. Mä halusin tietää mitä mä teen ja mitä tapahtuu. Mä en halunnu kipua, ja mä en missään nimessä halunnu menettää kontrollia. Googlettelin kaikenlaista ja juuri kun olin päättänyt että tämä lapsi teleportataan musta ulos, ymmärsin yhen jutun;
Naiset kilpailee siitä kellä oli kaikista kivuliain synnytys. Ne on meidän sotatarinoita. se kellä eniten sattu, se joka repes eniten, se on paras ja mahtavin. eikö? minkä ihmeen takia, jos toinen nainen tulee kysymään sulta mitään synnytykseen liittyvää, aletaan kertomaan että se on ihan hirveetä! sä repeet perseestä napaan ja se kestääkin kolme päivää.
Nainen on naiselle sika.
Onko siis ihme että sinne synnytys saliin mennään naama irvessä, jännittyneinä ja peloissaan?
Tapahtui viime kerralla:
tunnustan: mä otin ekassa synnytyksessä epiduraalin "varmuuden vuoksi". ei mua sattunu oikeestaan, mutta olin kuullut tarinoita. Minähän aijoin olla vähintään yhtä hyvä äiti kuin muutkin joten kyllä se mullaki sattuu, jos ei just nyt, niin kohta.
Se olikin sen synnytyksen suurin virhe. koska se mitä epiduraalista ei kerrota on se että se ei A) toimi kaikilla ja B) kuten mulla, lakkaa toimimasta just sillon kun sitä ei enää saa lisää.
mä menin siis kipuskaalassa nollasta kymppiin puolessa minuutissa eikä mulla ollu mahdollisuuksia valmistautua. Multa meni kontrolli sillon kun sitä oisin eniten tarvinu. en ollu perillä mistään ja siinä sitten oltiin... puolitoista tuntia... ja se hyvät naiset ja herrat, se sattu.
Pelko:
kävin pelkopolilla jossa käytiin läpi viime synnytys ja pelotti enemmän. hoitaja sano samaa kuin olin jo kerenny itekki ajatella: parempi jättää epiduraali pois tällä kertaa. ainaki voi kokeilla.
Hullu sanois joku. Yllättävän moni itseasiassa. Mut se ei haitannu kun sen tiesi. näkevätpähän sitte. ;)
Hypnosynnytys:
niin mikä? no en todellakaan ala mitän hippisynnytystä, ja vielä vähemmän jotain hypnoterapeuttia roudaa mukaan!
mutta tuo hypnosynnytys sana hyppäs silmille säännöllisesti kun etsin tietoa kivuttomasta synnytyksestä. Ruotsissa tämä hypnosynnytys on jo tutumpi ja kokemukset oli poikkeuksetta positiiviset. englanniks löyty vielä enemmän tietoa, ja youtube oli täynnä videoita. ja mitä enemmän mä otin selkoa asiasta sitä enemmän innostuin. Voiko tää olla totta?
Hypnosynnytys on periaatteessa hengittelyä synnyttäessä, mutta paljon työtä sai tehä pään sisällä. aloitin sulkemalla korvat kaikista synnytysmarinoista. Sori kaverit! Kuuntelen mielelläni teidän murheet, huolet ja pelot, mut koko raskauden ajan, kun te ootte kertoneet kaiken eppareista, repeämistä ja viikkoja kestäneistä synnytyksistä, mun pään sisällä oon kuunnellu sirkusmusiikkia. Anteeks.
Toisekseen päätin että mä en pelkää.
Kolmanneks päätin että ei se satu.
Sitten vaan tein hengitys ja rentoutusharjoituksia loppuraskauden
Synnytys:
raskauden loppupuolella huolestttiin siitä että Oliver ei kasvanut. Arvio oli noin kolme kiloa. Olin tutkimuksessa auki jo kolme senttiä (Liamin kanssa oltiin jo sairaalassa tuossa vaiheessa, mutta nyt ei supistanut ja vedet ei ollut mennyt vielä) joten tehtiin rajumpi sisätutkimus jos synnytys lähtis sillä käyntiin lähipäivinä. Oliver voi kuitenkin ihan hyvin joten hätää ei ollut.
Loppu päivän tuntui pistelyä, kuin menkat alkais. oli outoa kun se kipu tuli ja meni, mutta ei mitenkään säännöllisesti.
Iltaa kohti ymmärsin että nippailu olikin supistuksia ja ne tuli noin vartin välein. En soittanut kokkolaan päin, kun ei ne meitä sisälle olis ottaneetkaan. Edelleen tässä vaiheessa kuvittelin että pitäis sattua enempi.
Kun illalla mentiin nukkumaan supistuksia tuli 10 minuutin välein, mutta selvisin niistä hengittämällä normaalisti. Sen verran keskityin hengittelyyn että yritin tehdä sen niin hiljaisesti kuin osasin. mies otti unilääkkeet ja meni nukkumaan. Synnytyksethän kestää kauan ja ovat kivuliaita. Siinä näkee miten syvällä se ajattelutapa on.
Kun mies nukahti, supistukset tulivatkin 5 minuutin välein. totesin että lähetään nyt edes näytille, kyllä sieltä kotiin pääsee. Mies, unenpöpperössä, soitti äidilleen että tulee hakemaan Liamin.
Kun anoppi tuli oli supistukset jo niin voimakkaita että oli pakko mennä polvilleen hengittelemään. Ei sattunu mutta voimat se vei.
Olin tehnyt spotifyihin soittolistan musiikkia jota kuuntelisin ajomatkan ajan ja sairaalassa altaassa. Autossa kuuntelin seuraavat biisit:
Autossa supistukset alkoi tuntua erillaiselta ja piti ottaa ääni mukaan hengitykseen. Matalaa murinaa ja AAA ääniä. Hämmästyin sitä että siitä oli niin paljon apua! ihan totta!
Kokkolassa mut otettiin vastaan hyvin lämpimästi ja iloisesti. Sekin rauhoitti paljon. Niin kauan kun sain rauhassa hengitellä ei tuntunut oikeastaan missään, mutta heti jos piti tehä jotain: ottaa vaatteita pois, puhua, sisätutkimus... heti alkoi tuntua pahalta. joo-o jopa sattua.
Annoin sen itselleni anteeksi kun sisätutkimus paljasti että olin 8-9 cm auki. Se siitä altaasta tälläkin kertaa :D suihkuun olisin päässyt mutta sekin oli liian rankkaa, oli pakko saada ilokaasua. Ilokaasu oli siitä jännä että vaikka sieltä ei olis mitään tullutkaan siitä olis ollu apua. kuuntelin sillä masiinalla omaa hengitystä. Supistusten välissä pystyin puhumaan, olemaan, liikkumaan normaalisti. Ei tuntunut mitenkään erityiseltä.
Sitten alkoi ponnistuttaa. Se nyt tietenkin tuntuu. Varmaan pahaltakin mutta sitä en muista. muistan vaan miten ihanalta tuntu saada ponnistaa. Taas selkee ero viime kertaan, kun en halunnut ponnistaa yhtään. Supistuksen aikana muutin hengitystapaa: muistin jonkun puhuneen J-hengityksestä, jossa ilma otetaan nopeasti sisään, hiljaa ulos. supistuksen loputtua olin vaan ja.. no.. nautin, niin typerältä kun se kuulostaakin. Mä muistan tunteneeni että supistus hälveee, tiesin just missä kohtaa poika on ja mitä tapahtuu. Oli ihanaa roikkua sairaalan sängyllä ja rentoutua. Oli hiljasta ja hämärää.
Jossain vaiheessa tuntu että nyt tää homma ei etene ja käännyin sivulleni. Poika alko heti luisua alemmas nopeammin. Muutin taas hengitystä ja tällä kertaa hengitin suunkautta nopeasti. Pää alkoi tuntua kunnolla ja tiesin että nyt ei kestä kauan. Tuntui siltä että mä lähen nyt kotiin, ja siitä tiesin että nyt! älä luovuta, enää pari kertaa.
Sitten tunsin että repesin. sekään ei sattuntu... no vitsi vitsi tietenkin se sattu. Mutta koska olin enemmän perillä tapahtumista tällä kertaa, osasin vähän jarrutella, sanoa kätilöille (jotka varmaan jo tiesi :D ) ja pystyin ottamaan ohjeita vastaan. Tämän takia selvisin kahdella tikillä, epiduraalin kanssa annoin mennä vaan ja kärsin siitä seuraavat kolme kuukautta.
Pojan syntymänkin tunsin :) Pään tultua ulos kuulin huutoa, ja oli vaikea odottaa seuraavaa supistusta. se tuntui ikuisuudelta! vihdoin poika syntyi 3300g 49 cm. pää täynnä vaaleaa tukkaa. pääsin sängystä jo tunnin päästä suihkuun, syömään ja nukkumaan.
Aftermath:
ja lopun yötä olin niin täynnä itseäni ja omaa erinoimaisuuttani ja mun mielestä siihen on jokaisella synnyttäneellä oikeus, oli se sitten täysluomu, epiduraali tai vaikka teleportsynnytys. On se niin hieno suoritus huolimatta siitä miten sen tekee. Tämä oli mulle se oikee tapa, jollakkin toiselle ihan väärä.
Mutta siitä lähtien mä oon enemmän kun mielelläni kertonut kaikille jotka on halunnut kuunnella että synnytys ei oo mikään kauhee peikko joka on kohdattava. Se ei oo vaarallinen, kivulias, helvetillinen. Ja sanon kans sen mistä pelkään saavani joku päivä turpaani: se on sun päässäs. ainaki mulla oli.
Huh, kestipäs kauan ladata kuvia. toivottavasti nää ei oo turhan isoja.
Juhannusta vietettiin taas sievissä. LA oli 19.6 ja suunnittelin että jos synnytys käynnistyy tuolla, voisin mennä oulaskankaalle synnyttämään. Suuret oli suunnitelmat, siellä kun on mahdollisuus synnyttää veteen ja ymmärtääkseni paremmin mun tarpeisiin koulutetut kätilöt. vaan eihän asiat ikinä mene niin kuin pitäs, ja vaikka tämänkin lapsen piti syntyä ennen aikojaan niin tässä sitä yhä ollaan.
synnytystä vauhdittaaksemme käveltiin pelloilla, saunottiin ja syötiin hyvin...
taisteltiin lohikäärmeitä vastaan...
ja riehuttiin noin yleisesti. Liam olis halunnut muuttaa mökille ja kyseli paljon ajasta jolloin mun mummu ja pappa asusti talossa. Suurin ihmetys oli kun liam kysy mistä talo on tullut. kerroin että pentti-papan veli on sen rakentanut sodan jälkeen ja ilmeestä päättelin että se oli ehkä cooleinta mitä lapsiparka on ikinä kuullu :D
Kylmä oli niinkuin kaikilla muillakin. sadettakin taisi olla mutta se ei vaikuttanut meidän elämään millään lailla.
vähän harmittaa... oikeesti aika paljonkin... se että synnytys ei alkanut mutta sainpahan maadoitettua itseni sitä ennen.
viime keväänä, ei ollenkaan tähän aikaan vaan kuukausi myöhemmin, kävelin villa vargkullan pihassa Liamin kanssa, säikähdin näitä. yhtäkkiä huomaamattani piha oli täynnä keltasia ja sinisiä pikkukukkia. Ilman silmälaseja luulin että ne oli roskia. Sen jälkeen kuului pihassa ilon kirkauksia ja ihastunutta huokailua. ihana kukkameri. tänä vuonna niitä osasi odottaa mutta silti ne toi tähän arkeen väriä ja toivoa.
nämä viimeiset viikon on ollu helvettiä ettenkö paremmin sanois. Mies alotti remppahommat joissa olen yrittänyt ja halunnut auttaa. Itsellä ei niin väliä valmistuuko remontti tänä vuonna ollenkaan, olen sen ääneenkin sanonut että jos annettais noiden kahden viimeisen huoneen olla vielä vuoden.
Muttakun se ei yleensä mee niinku haluis. eikä tässä mitään hätää olis jos tässä vaan rempattais, mutta mä olen saanut olla auttamassa äitiä muuttamaan, ja samalla muuttaa itsekkin kotikotoa ja vieläpä niukalla aikataululla, viimeisilläni raskaana. Ennenaikaset supistukset ja liitoskivut ei ole auttaneet ollenkaan.
Haikeiden (ja vaikeiden) hyvästien vastapainoksi on kiva sanoa joillekkin asioille hei! Hei äitin rakas joka on oppinut kirjoittamaan oman nimensä, kynällä ja näppäimistöllä. Hei tuleva isoveli!
Hei (ja anteeksi) vauva! tiedätkös, voisit opetella nukkumaan öisin. Riehutaan sitten senkin edestä päivällä, jookosta?
puolivuosikatsaus ;) hiljasta on taas ollut. elämässä taas ei. ensin podin kriisiä siitä kun työtä ei löydy. elämä tuntu niin tylsältä ja sisällöttömältä, kun liamkin oli päiväkodissa ja kova itsenäistymisvaihe päällä. itse olin kotona ja koitin pitää kulissit (huonosti) pystyssä.
muutenkin elämä oli sellasta kriististä kriisiin elämistä. on muuten vieläkin.
niin paljon kun inhoankin muutoksia, niin ei ne aina huonoja ole. liian monesta asiasta oon nyt joutunut luopumaan, yhdestä pelkään että joudun luopumaan. mutta kaikella on kai se hopeareunus eikö? (HA! ja mä olin huolissani etten löytäs sopivaa aasinsiltaa tuohon kuvaan.)
no. töitä löytyi onneksi. tosi kivaa vieläpä! kerkesin sitä hommaa tehdä kolme päivää kunnes selvisi että meille olisi jussina tulossa toinen tenava. tää on asia jota en vieläkään ole sisäistänyt enkä täysin ymmärtänyt. ensin luulin kuvittelevani koko homman. luulen vieläki. mutta ultrassa näkyi pieni kädet päänalla makoileva henkilö, joten uskottava se on :) viimestään synärillä.
"entäs se remontti?" kuulen jonkun kysyvän hieman syyttävästi (ehkä mun oman pääni sisältä)
noo... siis ollaanhan me sitä tehty! siis jos bloginkautta eletään niin vieläkin ollaan tehty se eteinen valmiiks. se vaan ei koskaan oo niin siisti että siitä vois jotain kuvia ottaa. joka viikonloppu mä lupaan ittelleni että nyt nyt mutta ei.
toinen valmis on apukeittiö. siitä vaan en saa ottaa kuvia ennenkuin listat on paikoillaan ja tiiättehän te...
mieheltä salaa olen aloittanut yhden proejktin. siitä ei ole ennenkuvia ollenkaan ja en tiiä tuleeko jälkeen-kuviakaan. liian pitkä postaus eri perusteluista minkä takia se proejkti piti tehdä ja ei sitä jaksais kukaan. toisaalta olen tässä kolme kuukautta googlailtuani tullut siihen tulokseen että tällaiselle postaukselle olisi tarvetta.
katsotaan.
liamille me nyt hankittiin kirjahylly. ilmeisesti joskus kesällä kun tuo ikkuna on tuolla lattialla.
Mutta huone ei oo vieläkään valmiin oloinen. liikaa leluja, liian vähän huonekaluja. ollaan ootettu että herra suvaitsis valita tapetin, mutta taitaa jäädä mun hommaks kuitenkin. tai sit mä maalaan jotain, en mä tiiä.
se ois kohta kevät hei! trullit tulee, kukat kasvaa ja maailma pyörii. masentavaa ja ihastuttavaa ja ihan yhtä paljon molempia.
Parempaa uutta vuotta kaikille! pysykää matkassa jookos :)
Nojailen kaatunutta omenapuun runkoa vasten ja ryyppään kahvia. Facebook on kuitenkin täynnä säämäkätystä niin en jaksa sielläkään aikaa tappaa. Täällä varjossa ei paahteesta oo mitään havaintoa. Lehdet helisee tuulessa ja naapurin mummo höpöttelee tontillaan jotain mitä paappa ei kuule.
Ja niin vaikea kun se nyt on uskoa että tässä kohtaa viime vuonna kasvoi sankasti koiranputkea ja nokkosta. Nyt tässä on tilaa juosta ja leikkiä ja vaikka nurmikko ei vieläkään ole erityisen kaunis niin ainakin se on olemassa.
Kasvilavoissa kasvaa punajuurta, lanttua ja porkkanaa. Ne tarttis kyllä enempi valoa ja sitä ne saiski jos jaksaisin nousta ylös ja sahata tuon pajun auringon eestä poijes. Joku toinen päivä sit :)
Tyynynpäälliset olen itse ommelltu vanhasta räsymatosta. Mummun perintömattoja en tähän raaskinut leikellä vaan ihan sain kirpparilta ettiä.
Yllätyitkö? käytiin kävelemässä lappforssissa luontopolulla, ja sinne tänne oli aseteltu maahisia, henkiä, keijuja, tonttuja ja peikkoja. kylteissä oli tarkat selostukset kunkin hahmon tarinoista ja uskomuksista. en tiiä kumpi meistä nautti eniten, laps vai minä :) matka polun alkupäästä lepopaikalle ei ollu turhan pitkä. kevyesti oltas jaksettu kävellä mikäli Liam ei ois just heränny päikkäreiltä. lepopaikalla syötettiin kaloille muffinsseja ja naurettiin ku sintit meni ihan sekasi :D
reissun lopuksi oli pakko käydä verottamassa ähtävän-fammon mansikkasatoa :) ilmeestä huolimatta ei oltu pahanteossa.
tai ei oikeesti. tai mistä minä tiiän. leikkikää nyt mukana vaan.
Nipa on mies. nipan intohimona on perhosten keräily. mieletöntä! sairasta! mies joka kerää perhosia! perverssiä! perhosethan on tyttöjen juttuja, eihän se miehille sovi ollenkaan. hyi yök! varmaan se pukeutuu mekkoon ja korkkareihinkin.
Perhosten keräily on aiheuttanut niparessulle sen, että sen miehiset osat surkastuu ja alkaa kasvaa sisäänpäin. jos nipa olis kuunnellu kansamme fiksuja ihmisiä niin ei tämäkään ois tullu shokkina.
hyvänenki aika...
Ok. (lasken nyt kymmeneen ja alotan alusta) miten ihmeessä ihmiset saa väännettyä nämä asiat näin? kyseessä ei ole tyttöjen muokkaaminen pojiksi, poikien muokkaaminen tytöiksi. sehän olis ihan nurinkurista.
esim. mun hyvällä ystävällä on kaks lasta. mun rakas kummipoikani, ja hänen ihana pikkusisko. niillä on leluja olohuoneessa ja ne on sekaisin! siis ei sekaisin niinku sotkussa vaan siellä on laatikoissa nukkeja, poneja, autoja, eläimiä, ja vaikka mitä. ja tiedättekö? mun ystävä ei oo kertaakaan juossu leikkien keskelle huutamaan et "nyt saatana se nukke pois toi on tyttöjen lelu!" tai " anna olla viimenen kerta kun kosket noihin autoihin!". hän ei myöskään ole koskaan huomauttanu että "voisitko leikkii hetken noilla nukeilla, ettei susta tuu liian poika. anna siskolle noi robotit". ne saa leikkiä ihan millä haluaa.
sama homma veljen perheessä. ykski pojista pukeutui kerran huiveihin ja what not ja sano olevansa lumikki. nyt kun hän on vanhempi, ei eroa millään lailla muista pojista. ihan normaali siitä tuli.en ollu edes huolissani.
Me luettiin liamin kanssa just onnelin ja annelin kootut kertomukset kirja loppuun. saas nyt nähä menikö se siitä pilalle. jatkoa seuraa.
mä ainakin ilahduin kun näin vissiinki toys r us:sin lehessä pojan leikkivän prinsessalinnalla, ihan niinku oikeessaki elämässä. Liam leikkii fammollansa prinsessalinnalla. siinä on uunikin ja voi tehä pizzoja.
miks? koska hän haluaa. hän tykkää myös leikauttaa hiuksiaan ja viilata kynsiä. joskus on jopa kynnet maalattu. Liam saa leikkiä just niinku haluaa, mitä se mulle kuuluu niin kauan kun se ei oo vaarallista? meillä myös ammutaan, ajetaan autoilla, tehään palapelejä...
...enkä mä ymmärrä yhtään että mikä siinä on niin kauheen väärää...
Mä EN sano että olis väärin antaa tyttöjen leikkiä nukeilla, ja poikien autoilla. enkä mä tarkota että asiat ois paremmin jos kaikki lelulehet lopettais sukupuolijaottelun. mä olen huolissani niistä vanhemmista jotka ei ymmärtänyt tätä ideaa, joka tämän takana on, vaan väitetään että lapsi on perverssi leikkiessään lelulla joka aikuisten mielestä ei sovi just sille sukupuolelle. keitä me ollaan rajoittamaan lapsen mielikuvitusta?
keitä me ollaan sanomaan mitkä leikit tai värit tai mitä nyt ikinä sopii kenellekkin. eikös se lapsi kerro että hän haluaa nyt leikkiä tällä. eikös se sitten sovi sille lapselle?
update: nipa vaihtoi perhoset dinosauruksiin ja elää nyt oikein miehistä elämää. surkastuneet osat kasvoi takaisin.
Lähtötilanne on tämä. kuvassa heti ensimmäinen ongelma. nimittäin nuo nipsuverhotsydeemit on liian matalalla, joten mitkään verhot ei sovi tuohon. tavaran määrä on suht sama kuin kesällä, kun tuo kuva on otettu. vaihtuneet vaan. tuo seinän värikään ei yhtään innosta. hyh hyh!
Tuossa kuvassa näkee vähän lattiaa. kamala, ruskeelaikukas ja tupakantuoksuinen muovimatto, joka on siinä yhä edelleen vain siitä syystä ettei lattia mene pilalle kun rampataan täällä remonttipölyinemme ja likasine kenkinemme.
suurimmat ongelmat on esteettisyyden lisäks se, että ne remonttimöhnät leviää ympäri kämppää! ja että eteinen ei todellakaan sano "tervetuloa! viihtykää!" vaan se tuntuu sanovan jopa meille "häipykää älkääkä ikinä tulko takas! paetkaa vuorille!" viihtyvyystaso puhdas nolla.
eteisen ovi on nyttemmin maalattu valkoiseks ainaki sisäpuolelta. säät ja aika ei sallinu maalata ulkopuolelta, varsinkaan kun välillä mietittiin oven vaihtamista. siinä on kissanluukku joka kaikesta kätevyydestä huolimatta päästää kissojen lisäksi tuulta ja tuiverrusta sisään.
Haaveilen vaalean sinisestä eteisestä niinkuin Keltaisessa talossa. Mulla on leikekirjassa kuva toisesta samanvärisestä eteisestä jouluasussaan, ja sekin oli ihana!
toinen asia josta haaveilen on tiililattia! niitä näkee koko ajan yhä enemmän ja enemmän. Lattialämmitys eteiseen tulee joka tapauksessa joten tiili ois senkin takia hyvä ratkaisu.toisaalta se puulattia sopis taloon tiililattiaa paljon paremmin. tai jos tekis sen tiililattian, sen vois tehä tällaisesta tiilistä.
entisessä kodissa oli laattalattia, mutta sitä en koskaan oppinut rakastamaan. käytännöllinen se oli mutta liukas. rakastin tuota naulakkoa ja penkkiä joten sellaiset tuonne varmasti tulee. ainakin tuo penkki. (ljugarbäntsi ähtäväläisittäin eli suomennettuna valehtelijan penkki :))
noh. paneelit sinne tulee joka tapauksessa. semmoset ohuet lättänät. sepä se kun nyt ei oo mahdollista niitä ruveta sahailemaan, eikä sen paremmin huvittaiskaan. on hyvä vähän hidastaa. mutta tuota keltaisen talon eteistä oon kateellisena kuolannu jo niin kauan että siitä me varmasti haetaan isnpiraatiota :)
sen verran tein että ostin kirpparilta harmaat paneeliverhot, jotka laitoin tuonne sivuttain. niiden leveys oli just hyvä :) anoppi toi meille harmaata eteismattoa jolla peitettiin koko lattia. tyhjensin miehen viimeiset vaatteet laatikostosta ja tungin irtotavarat sinne. tiedättehän; sellasta roskan ja elintärkeen tavaran välimuotoa. hyörin ja pyörin koko yön sängyssä ja mietin alanko maalaushommiin tänään vai koitanko elää tuon persikan värisen seinän kanssa kevääseen. huonolta näyttää seinän kannalta ;)
