yks-vuotiskuvat

 Satuttiin löytämään aivan upeat raamit ihan oikealta kirpparilta. ("ihan oikea" semmonen jossa on kirpparihinnat)  Mies käytti raamia ja kuvatiedostoa raamitusliikkeessä ja saatiin ihanasti erillainen yks-vuotiskuva :) Kuva on tietysti meidän isännän ottama.

Ja se tuo mukavasti kerroksellisuutta meidän olkkariin. tätä on vietävä eteenpäin. Tykkään siitä että kaikki ei oo ihan uutta.

(pietar)saaressa on aina sunnuntai

ainakin jaakonpäivien aikaan. me asutaan sen verran sivussa että jos haluaa jotenkin juhlimuksiin osallistua on mentävä paikan päälle. maxifunin pomppulinnoilla käytiin pikaisesti aijemmin viikolla, mutta muuten on jäänyt vähälle. jopa suurkirppiksen ja vanhanajantorit jätin välistä, varmaan ekaa kertaa elämäni aikana.

niin no kävinhän mä työhaastattelussa :) mutta niissähän on tullu ravattua jo pidemmän aikaa eikä mitään tapahdu niin ei siitä sen enempää. lapsilla oli hauskaa, se haastattelu oli nimittäin puistossa. jos mä joskus oon semmosessa asemassa että saan haastatella ihmisiä, teen sen puistossa.

no eilen sitten kerättiin perhe autoon ja lähettiin. matka alkoi sikurimuseosta. upee paikka jos tykkää cyberpunkista :) ja mähän tykkään! siellä voisin viettää viiskymppisiäni.

Sieltä jatkettiin jenkkiautoja katsomaan.

ne alkaa olla jo nähty...

piti käydä skorppanisssa. se on kahvila, joka on rakennettu loverettiin. se on skatan vanhimpia osia, ja yks kaupunkimme helmistä :) jono oli pitkä ja ei edennyt ollenkaan niin käytiin maj´s glasskaféssa. siellä jono kasvoi meidän pähkäillessä niin että jatkettiin slurpsiin. sieltä saatiin inspiraatio mennä ulos syömään.

strandcampingilla ei saatu palvelua joten lähdettiin hästöskataan kruunupyyhyn.

mä en oo kova kehumaan ravintoloita. mä jotenkin oletan että kun maksan ison rahan ruuasta, sen täyty olla parempaa kuin kotonatehty, ja asiakaspalvelun pitää olla rentoa mutta ystävällistä. ja sitä se todellakin tuolla oli! tilattiin hampurilaiset ja voi että se pihvi!! puhun siitä varmaan vielä lastenlapsille :D

ravintolan yhteydessä oli uimaranta, jossa jopa hienohelma minä olisin voinut uida :) oliver rakasti rantaa. poika juoksi, kaatu ja nauro vedessä ja oli ihan sininen ja värisevä kun se jouduttiin väkisin nostaa sieltä lämmittelemään :D ihan paras päivä!

päivä huipentui KAJ:N keikkaan. oltiin ihan kahestaan,liam ja minä. jos oisin tiennyt että siellä tulee olemaan noin paljon ihmisiä olisin miettinyt kahdesti että meenkö lapsen kanssa, mutta hyvä kun mentiin. siellä oli paljon muitakin lapsia kuten linkistä näkyy :)

kyseessä on suomenruotsalainen huumoriryhmä. tässä niiden ainoa suomenkielinen laulu. nauttikaa :)

ja siellä kaikilla oli niin mukavaa

Yksvuotiset oli ja yksvuotiset meni. kattaus ja kakku oli hyvin perinteiset ja uskoakseni kaikki viihtyivät hyvin. Sääkin mitä mainioin. Synttärisankari sai paljon hiekkaleluja ja kaikilla on leikitty :) en oo koskaan tavannu lasta joka ihan oikeasti tykkää olla hiekkalaatikolla. Oliverhan on melkonen rapa-ripa, joka mennessään aiheuttaa melkosta sotkua ja tuhoa. Hiekkalaatikolla hän saa toteuttaa itseään vapaasti, ilman että minä oon siinä häsläämässä jatkuvasti. sotkekoot! elämä on liian lyhyt jatkuvalle nipotukselle :)

Niin. elämä on lyhyt. tai pitkä. Ihminen kuolee kuulema kahdesti. Ensimmäisen kerran kun elintoiminnot lakkaa, ja toisen kerran, kun joku mainitsee sun nimen viimeisen kerran.
Pari viikonloppua sitten sukukokoustettiin Sievissä. samalla laskettiin haudan lepoon, isänsä ja äitinsä väliin, isotätini soili. Kas siinä vasta matami. Hän asui ruotsissa ja oli rauhanturvaaja ja siksi jäänyt mulle etäiseksi hahmoksi. Silti mukava saada hänestä edes jonkinlainen käsitys, vaikkakin nyt jälestäpäin.

Kirkko oli kaunis! ei paljoo meidän studioo isompi.

the impossible boy

Juhannusta vietettiin samoissa merkeissä kuin viimevuonnakin. Paitsi että synnytystä ei yritetty käynnistää saunassa, vaan siellä vahdittiin tarkasti, ettei pieni poika keksi loikata punkasta kiukaaseen. Ja että ei vaelleltu pellolla käynnistyksen toivossa, vaan hyppäsin auton kyydistä vanhalla kirkolla ja juoksin loppumatkan. ei laskettu potkuja, vaan kuinka monta smootia poika on jo kerennyt kumota yhdessä illassa.

pian tämä tyyppi on jo yksi vuotias. voitteko kuvitella?! aika menee liian nopeaa, en kerkee mukaan.

kävin joogassakin. ohjaaja kysy että koskas sä oot synnyttäny ja yhdessä ihmeteltiin että on siitä tosiaan jo vuosi. että aika tosiaan kuluu, muidenkin mielestä :)

Kaikkea hyvää!

Joulua, yuleä, hannukaa kwanzaa ja mitä nyt ikinä teettekään pyhinä :) ja tietenkin hyvää uutta vuotta!

No mutta hupsista.

ja yhtäkkiä se oliki siinä. listoja vailla tottakai, mutta kuitenkin. lamppu on jo vaihdettu, ja vähän on joulukoristeltu kukkasin ja olkipukein. ja verhotkin on paikoillaan.

hassu juttu niistä verhoista. ne on ostettu kirpparilta vuosia sitten, aikomuksena just laittaa ne tähän huoneeseen. ajattelin silloin että jos se vaikka vauhdittais tuota remonttia :D

tarkoitushan oli että tapetoidaan vaan ja revitään muovilattia irti mutta apukeittiötä tehdessä alettiin epäillä että seinät on lisäeristetty styroxilla. ja niinhän ne oli (riskirakenne). tämän ja ompeluhuoneen piti olla ne kaks helppoa huonetta. Mutta ihan hyvä että purettiin kaikki 90-luvulla laitettu. täällä nimittäin keväisin ilman lämmettyä haisi semmonen woodstocki että mietin välillä jos mun kevätfiilikset johtuiski siitä :D

rakastan tätä huonetta. rakastan! paitsi tuots vessaa, joka on tän huoneen yheydessä. teempä siitä joskus oman postauksen. me rauhotutaan nyt yulen viettoon. pitäkää huolta toisistanne!

Remonttiväsymyys. nyt se sit iski mullekki

 Ärsyttää niin tämä näky. Kaikki maallinen omaisuus hujan hajan yhessä huoneessa. Vieläpä mun kaikki rakkaimmat ja mielenterveydelle tärkeimmät tavarat, eli ompelukone ja kaikki käsityöjutut sekaisin työkalujen, listojen ja luoja yksin tietää minkä kaiken kanssa. vielä ei oo tullu littania kissoja vastaan, mutta sitten kun tulee voi luvata että en hämmästy. ja nuo sahat ja to kompressori... huokaus... ja mikään ei oo valmista ja mä haluaisin tehä muttakun en saa ja.... ei oo aikaa... eikä rahaa... on vaan syvä, syvä ketutus.

Onneks mies on muaki produktiivisempi. hän on nyt vuorostaan se joka tsemppaa ja jaksaa ja tekee silläaikaa kun mä kuolen sisältäpäin. suojapaperit on nyt vedetty olohuoneen lattialta ja korvattu 4 kerroksella valkosta petsiä, ja kolmella kerrosta lakkaa ja näyttää nyt vähän shampanjalta, tai helmiäiseltä. monet kahvit oon jo juonu tulevan sohvan paikalla ja haaveillu ja kuvitellu että oven takana on siistiä ja koneet valmiina heti seuraavan inspiraatiokohtauksen iskiessä. NAM!

sähkömiestä odotellaan... lupas tulla jo maanantaina että ehkä maaliskuuhun mennessä? minä en henk.k kohtasesti vanhana aspalaisena osaa keksiä mitään syytä sille että sanotaan että tullaan päivänä A kun ei sellaista aikomusta olekkaan. onneks osattiin ennakoida ;)

Tässä tilanne viime kesänä. Hitaasti edetään mutta eipähän tuu tehtyä mitään hätiköityä.

"olen aikuinen ihminen."

"Mun ei tarvitse mennä kellariin maistamaan piparkakkutaikinaa"

niin mä yritän itselleni vakuuttaa.

keittiöstä pesutuvaksi.

Löysin äijän dropboxista paljon projektikuvia, etenkin apukeittiöstä ja niinpä ajattelin naputella ne tänne samalla kun Oliver rintaraivoilee tässä korvanjuuressa ja lastenohjelmat pauhaa toisessa korvassa.

Yllä myynti-ilmoituksessa olleet kuvat vanhan puolen keittiöstä. huone oli pitkän aikaa työkalujen säilytys huoneena. purkutyöt aloitettiin noista kuivakaapeista. Purin (kyllä! ihan itse näillä käsillä!) kaapit irti, ja jatkoin siitä vielä oikealle, vessan puolelle. siitä lisää TÄSSÄ

mielenkiintoisia välivaiheita. Muurihan löyty levyjen takaa vajaakuntosena. se rapattiin uudestaan ja jätettiin paloturvatarkastajan suosituksesta esille. ei haittaa :D

lattia harmikseni vuorattiin muovilla, mutta sain sentään sanottavani lattian väristä. Eikä mieskään vastustellut :) mutta kyllä oli hankalaa laittaa tuo lattia. ei muuten, mutta tuossa huoneessa on tasan yks seinä ihan suora, ja kulmia ja putkia joka puolella. hyvin siitä selvittiin ja vielä on paikoillaan :)

yksi seinä maalattiin siniseks, kun sitä nyt sattui olemaan eteisrempasta jäljellä. vaikka yleisesti oon allerginen tehosteseinille niin tässä huoneessa se toimii. sitä oikeastaan tuskin huomaa, mutta lämmittää muuten kylmännäköstä huonetta kivasti.

materiaalit viikkaustasoon löyty kotoa. rimat on jämärimoja seinienlevytyksestä, tason laudat on lattialautoja, jotka jäi keittiöstä, ja maali on samaa kuin yläkerran lattiassa. verhot on kirpparilöytö mutta nipsut ja niiden kiskot on ostettu.

tässäpä lopputulos :) tämä oli viimeinen kerta kun tuo taso on nähty, nykyään siinä on aina hirvee kasa vaatteita :D

synnytyskertomus

Varoitus: Sisältää synnytyshehkutusta, leveilyä ja tsemppausta. synnytys ei myöskään ollut erityisen kivulias. Anteeksi.Varoitetaan nyt vielä että tarina on pitkä ja sekavasti kirjoitettu.

Esipuhe:
Liamin synnytyshän meni melko perinteisesti mun mielestä. mutta kun alitajuntaan iski että tämä toinenkin pitäisi synnyttää oli selvää että mä en halua samanlaista synnytystä kun aijemmin. Mä halusin tietää mitä mä teen ja mitä tapahtuu. Mä en halunnu kipua, ja mä en missään nimessä halunnu menettää kontrollia. Googlettelin kaikenlaista ja juuri kun olin päättänyt että tämä lapsi teleportataan musta ulos, ymmärsin yhen jutun;

Naiset kilpailee  siitä kellä oli kaikista kivuliain synnytys. Ne on meidän sotatarinoita. se kellä eniten sattu, se joka repes eniten, se on paras ja mahtavin. eikö? minkä ihmeen takia, jos toinen nainen tulee kysymään sulta mitään synnytykseen liittyvää, aletaan kertomaan että se on ihan hirveetä! sä repeet perseestä napaan ja se kestääkin kolme päivää.
Nainen on naiselle sika.

Onko siis ihme että sinne synnytys saliin mennään naama irvessä, jännittyneinä ja peloissaan?

Tapahtui viime kerralla: 
tunnustan: mä otin ekassa synnytyksessä epiduraalin "varmuuden vuoksi". ei mua sattunu oikeestaan, mutta olin kuullut tarinoita. Minähän aijoin olla vähintään yhtä hyvä äiti kuin muutkin joten kyllä se mullaki sattuu, jos ei just nyt, niin kohta.

Se olikin sen synnytyksen suurin virhe. koska se mitä epiduraalista ei kerrota on se että se ei A) toimi kaikilla ja B) kuten mulla, lakkaa toimimasta just sillon kun sitä ei enää saa lisää.
mä menin siis kipuskaalassa nollasta kymppiin puolessa minuutissa eikä mulla ollu mahdollisuuksia valmistautua. Multa meni kontrolli sillon kun sitä oisin eniten tarvinu. en ollu perillä mistään ja siinä sitten oltiin... puolitoista tuntia... ja se hyvät naiset ja herrat, se sattu.

Pelko:
kävin pelkopolilla jossa käytiin läpi viime synnytys ja pelotti enemmän. hoitaja sano samaa kuin olin jo kerenny itekki ajatella: parempi jättää epiduraali pois tällä kertaa. ainaki voi kokeilla.

Hullu sanois joku. Yllättävän moni itseasiassa. Mut se ei haitannu kun sen tiesi. näkevätpähän sitte. ;)

Hypnosynnytys: 
niin mikä? no en todellakaan ala mitän hippisynnytystä, ja vielä vähemmän jotain hypnoterapeuttia roudaa mukaan!
mutta tuo hypnosynnytys sana hyppäs silmille säännöllisesti kun etsin tietoa kivuttomasta synnytyksestä. Ruotsissa tämä hypnosynnytys on jo tutumpi ja kokemukset oli poikkeuksetta positiiviset. englanniks löyty vielä enemmän tietoa, ja youtube oli täynnä videoita. ja mitä enemmän mä otin selkoa asiasta sitä enemmän innostuin. Voiko tää olla totta?

Hypnosynnytys on periaatteessa hengittelyä synnyttäessä, mutta paljon työtä sai tehä pään sisällä. aloitin sulkemalla korvat kaikista synnytysmarinoista. Sori kaverit! Kuuntelen mielelläni teidän murheet, huolet ja pelot, mut koko raskauden ajan, kun te ootte kertoneet kaiken eppareista, repeämistä ja viikkoja kestäneistä synnytyksistä, mun pään sisällä oon kuunnellu sirkusmusiikkia. Anteeks.

Toisekseen päätin että mä en pelkää.

Kolmanneks päätin että ei se satu.

Sitten vaan tein hengitys ja rentoutusharjoituksia loppuraskauden

Synnytys: 

raskauden loppupuolella huolestttiin siitä että Oliver ei kasvanut. Arvio oli noin kolme kiloa. Olin tutkimuksessa auki jo kolme senttiä (Liamin kanssa oltiin jo sairaalassa tuossa vaiheessa, mutta nyt ei supistanut ja vedet ei ollut mennyt vielä) joten tehtiin rajumpi sisätutkimus jos synnytys lähtis sillä käyntiin lähipäivinä. Oliver voi kuitenkin ihan hyvin joten hätää ei ollut.

Loppu päivän tuntui pistelyä, kuin menkat alkais. oli outoa kun se kipu tuli ja meni, mutta ei mitenkään säännöllisesti.
Iltaa kohti ymmärsin että nippailu olikin supistuksia ja ne tuli noin vartin välein. En soittanut kokkolaan päin, kun ei ne meitä sisälle olis ottaneetkaan. Edelleen tässä vaiheessa kuvittelin että pitäis sattua enempi.

Kun illalla mentiin nukkumaan supistuksia tuli 10 minuutin välein, mutta selvisin niistä hengittämällä normaalisti. Sen verran keskityin hengittelyyn että yritin tehdä sen niin hiljaisesti kuin osasin. mies otti unilääkkeet ja meni nukkumaan. Synnytyksethän kestää kauan ja ovat kivuliaita. Siinä näkee miten syvällä se ajattelutapa on.

Kun mies nukahti, supistukset tulivatkin 5 minuutin välein. totesin että lähetään nyt edes näytille, kyllä sieltä kotiin pääsee. Mies, unenpöpperössä, soitti äidilleen että tulee hakemaan Liamin.

Kun anoppi tuli oli supistukset jo niin voimakkaita että oli pakko mennä polvilleen hengittelemään. Ei sattunu mutta voimat se vei.

Olin tehnyt spotifyihin soittolistan musiikkia jota kuuntelisin ajomatkan ajan ja sairaalassa altaassa. Autossa kuuntelin seuraavat biisit:

Autossa supistukset alkoi tuntua erillaiselta ja piti ottaa ääni mukaan hengitykseen. Matalaa murinaa ja AAA ääniä. Hämmästyin sitä että siitä oli niin paljon apua! ihan totta!

Kokkolassa mut otettiin vastaan hyvin lämpimästi ja iloisesti. Sekin rauhoitti paljon. Niin kauan kun sain rauhassa hengitellä ei tuntunut oikeastaan missään, mutta heti jos piti tehä jotain: ottaa vaatteita pois, puhua, sisätutkimus... heti alkoi tuntua pahalta. joo-o jopa sattua.

Annoin sen itselleni anteeksi kun sisätutkimus paljasti että olin 8-9 cm auki. Se siitä altaasta tälläkin kertaa :D suihkuun olisin päässyt mutta sekin oli liian rankkaa, oli pakko saada ilokaasua. Ilokaasu oli siitä jännä että vaikka sieltä ei olis mitään tullutkaan siitä olis ollu apua. kuuntelin sillä masiinalla omaa hengitystä. Supistusten välissä pystyin puhumaan, olemaan, liikkumaan normaalisti. Ei tuntunut mitenkään erityiseltä.

Sitten alkoi ponnistuttaa. Se nyt tietenkin tuntuu. Varmaan pahaltakin mutta sitä en muista. muistan vaan miten ihanalta tuntu saada ponnistaa. Taas selkee ero viime kertaan, kun en halunnut ponnistaa yhtään. Supistuksen aikana muutin hengitystapaa: muistin jonkun puhuneen J-hengityksestä, jossa ilma otetaan nopeasti sisään, hiljaa ulos. supistuksen loputtua olin vaan ja.. no.. nautin, niin typerältä kun se kuulostaakin. Mä muistan tunteneeni että supistus hälveee, tiesin just missä kohtaa poika on ja mitä tapahtuu. Oli ihanaa roikkua sairaalan sängyllä ja rentoutua. Oli hiljasta ja hämärää.

Jossain vaiheessa tuntu että nyt tää homma ei etene ja käännyin sivulleni. Poika alko heti luisua alemmas nopeammin. Muutin taas hengitystä ja tällä kertaa hengitin suunkautta nopeasti. Pää alkoi tuntua kunnolla ja tiesin että nyt ei kestä kauan. Tuntui siltä että mä lähen nyt kotiin, ja siitä tiesin että nyt! älä luovuta, enää pari kertaa.

Sitten tunsin että repesin. sekään ei sattuntu... no vitsi vitsi tietenkin se sattu. Mutta koska olin enemmän perillä tapahtumista tällä kertaa, osasin vähän jarrutella, sanoa kätilöille (jotka varmaan jo tiesi :D ) ja pystyin ottamaan ohjeita vastaan. Tämän takia selvisin kahdella tikillä, epiduraalin kanssa annoin mennä vaan ja kärsin siitä seuraavat kolme kuukautta.

Pojan syntymänkin tunsin :) Pään tultua ulos kuulin huutoa, ja oli vaikea odottaa seuraavaa supistusta. se tuntui ikuisuudelta! vihdoin poika syntyi 3300g 49 cm. pää täynnä vaaleaa tukkaa. pääsin sängystä jo tunnin päästä suihkuun, syömään ja nukkumaan.



Aftermath: 
ja lopun yötä olin niin täynnä itseäni ja omaa erinoimaisuuttani ja mun mielestä siihen on jokaisella synnyttäneellä oikeus, oli se sitten täysluomu, epiduraali tai vaikka teleportsynnytys. On se niin hieno suoritus huolimatta siitä miten sen tekee. Tämä oli mulle se oikee tapa, jollakkin toiselle ihan väärä.

Mutta siitä lähtien mä oon enemmän kun mielelläni kertonut kaikille jotka on halunnut kuunnella että synnytys ei oo mikään kauhee peikko joka on kohdattava. Se ei oo vaarallinen, kivulias, helvetillinen. Ja sanon kans sen mistä pelkään saavani joku päivä turpaani: se on sun päässäs. ainaki mulla oli.